Oodi Kissalle

Eläimistä tuli susia,

millä liikaa häntää, millä iso

murheellinen pää.

Vähä vähältä ne alkoivat

sopeutua,

kävivät maisemaan taloksi,

saivat täpliä, somistuivat,

joku lensi.

Kissa,

kissa yksin

ilmaantui valmiina

ja ylpeänä:

se oli heti syntyjään täydellinen,

kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi.

 

Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,

käärme saisi mielellään siivet,

koira on pelkkä vikaan mennyt leijona,

insinööri soisi olevansa runoilija,

kärpänen kokee lentää kuin pääskynen,

runoilija yrittää matkia kärpästä,

mutta kissa

haluaa olla vain kissa

ja yhtä kissaa se on

hännästä viiksiin,

harmaasta aavistuksesta elävään hiireen,

yön pimeydestä kultaisiin silmiin.

 

Ei ole sen veroista

ykseyttä,

ei kuu eikä kukka

ole rakennettu

niin hyvin;

se on niin yksi kappale

kuin aurinko tai topaasi

ja sen joustava ääriviiva

on siro ja luja

kuin laivan keula.

Sen keltaisista silmistä

jää yksi ainut

viiru

johon lentävät yön kolikot.

 

Oi pikkuinen

keisari ilman keisarikuntaa,

isänmaaton valloittaja,

salongin pieni tiikeri,

eroottisten taivaskattojen

lemmensulttaani,

sinä komennat

myrkyssä

rakkauden tuulta

kun liikut

ja painat

maata vasten

neljä herkkää jalkaa,

nuuhkit,

epäilet kaikkea

sillä kaikki

on saastaista

kissan tahrattomalle käpälälle.

 

oi huoneiston joutilas

peto, yön röyhkeä

käpälänjälki,

laiska, jäntevä

ja etäinen,

syöverinsyvä kolli,

asumusten

salainen poliisi,

jonkin

kadonneen sametin

tunnusmerkki,

varmaankaan et ole lajina

arvoitus,

kaiketi et ole mysteerio,

kaikki sinut tuntevat; kuulut

ihan tavallisimpaan talonväkeen,

kaiketi kaikki luulevat niin,

kaikki luulevat olevansa

kissan isäntiä,

omistajia, kissan

enoja, kavereita,

virkaveljiä,

oppilaita tai ystäviä.

 

Minä en.

Minä luulen toisin.

Minä en tunne kissaa.

Minulle on tuttua monenmoinen, elämä

ja sen arkipelaagi,

meri ja kaupungin laskemattomuus,

kasvitiede,

naiset ja niiden kummat salat,

matematiikan kertotaulut ja miinukset,

maan vulkaaniset suppilot,

palokuntalaisten palkitsematon hyvyys,

pappien sinertävä atavismi,

mutta kissasta minä en saa selvää.

Minun järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen,

sen silmissä on kultaiset numerot.

 

Pablo Neruda, Andien mainingit, 1972